keskiviikko 24. elokuuta 2016

Aikaisen linnun aamurituaalit

Mä olen aamuihminen. Mulle tuottaa suurta nautintoa herätä aikaisin ja tehdä sitä sun tätä ennen kuin muut ympärilläni heräävät. Se on mun salainen hetki. Mä otan etumatkaa päivään. Lapsena laitoin usein kellon soimaan puoli tuntia ennen kuin minun olisi tarvinnut herätä, jotta sain maata sängyssä ja lukea kirjaa, joka oli edellisenä iltana jäänyt jännittävään kohtaan. Aikuisena olen usein noussut varhain, käynyt lenkillä, siivonnut, lakannut kynsiä, meditoinut ym. ym. ennen puoliskoni heräämistä (mikä sinänsä on helppoa, Mr. J. kun nukkuisi vaikka iltapäivään, jos mahdollista).

Aamulenkiltä parin viikon takaa


Kesälomalla kuuntelin paljon podcasteja, joissa toistuvasti mainittiin aamurituaalit. Aamurituaalit on joka aamu toistuvia tekoja. Aamurituaalit voivat määrittää päivän sävyn, ne voivat virittää mielen ja kehon oikealle taajuudelle. Tämä on mulle hyvin järkeen käypää. Miettikääpä. On aamuja, jolloin sitä herää pissahätään 6 tunnin unien jälkeen, selaa ensin silmät ristissä somea kolme varttia sängyssä, syö aamupalaksi eilisen leffaillan popkornijämät, alkaa heräilemään vasta kolmannen kahvikupin jälkeen ja yllättää itsensä vielä puolilta päivin viimeöiset unikuolajäljet poskilla. Sitten on aamuja, kun nousee yhtä aikaa auringon kanssa, juo ison lasin vettä, pukee tennarit jalkaan, kävelee rantaan ja hengittelee aamukasteesta hapekasta ilmaa, ihastelee rantakallioiden kupeessa pesivää joutsenparia ja tuntee syvää kiitollisuutta siitä, että on elossa.

Mä haluan enemmän noita jälkimmäisiä aamuja. Niinpä päätin pari viikkoa sitten, että mun  aamurituaaleihin kuuluu tänä syksynä herätys puoli kuudelta (en suosittele tätä kaikille, ainostaan meille aamuvirkuiksi viritetyille - omalla vastuulla), iso lasi vettä, kuulokkeet korville ja lenkille. Lenkin jälkeen meditaatio, suihku, aamupala ja hetken kirjoitustuokio. Töihin ehdin puoli yhdeksäksi.

Ajattelin etukäteen, että tällaisen rutiinin ylläpitäminen vaatisi helkkaristi itsekuria, mutta oikeastaan itsekuria ei tarvita ollenkaan. Se on vähän niinkuin se rituaalin pointti. Siitä ei neuvotella, vaan se tehdään.

Tähän saakka aamurituaalia on seurannut tavallista hyväntuulisempia ja onnellisempia päiviä. Vielä on aikaista sanoa jääkö tämä uusi rituaali käyttöön ja miten se tulee syksyn mittaan muuttumaan. Aamu kerrallaan.


Aurinkoa,
Sini

lauantai 13. elokuuta 2016

Liian pitkä kiitorata


Mä olen aina ollut mestari valmistautumaan. Opiskelen, kuuntelen, luen, harjoittelen loputtomasti. Harjoittelu ja opiskelu on aina hyvä, mutta kun on kyse luovasta toiminnasta, vain tekeminen tuottaa tuloksia. Mä koen usein olevani kuin lentokone, joka kiihdyttää ja kiihdyttää kiitoradalla nousematta koskaan ilmaan. Tarpeeksi pitkään kuin aikoo aloittamatta, alkaa väkisinkin menettää itsekunnioitustaan.

Veikkaan, etten ole ainoa, joka sekoittaa harjoittelun tekemiseen. Laulutreeni on hyväksi, mutta se ei ole sama asia kuin laulaminen yleisölle. Päivittäisten havaintojen kirjaaminen harjoituksenomaisesti päiväkirjaan ei ole sama kuin uuden biisi-idean työstäminen, eikä tänne blogiin kirjoittaminen suoranaisesti edistä uuden musiikin syntymistä. Jotta mä voin olla muusikko, mun täytyy tehdä musiikkia. Ei ainoastaan valmistautua ja valmistautua ja valmistautua...

Kukaan muusikko tai muu luovan alan (tai minkään alan) ammattilainen ei ole ollut valmis aloittaessaan. Kaikkien on uskallettava aloittaa ennen kuin kokevat olevansa valmiita. Siinä tehdessä sitä sitten kasvetaan. Jos haluaa lentää, on noustava kiitoradalta taivaalle, vaikka riskit ilmassa ovat eittämättä suuremmat kuin maan pinnalla.

Päätin alkuviikosta, että tunti biisinkirjoitusta ja 30 minuuttia laulutreeniä on mun jokapäiväinen tavoitteeni. Ja kappas, tällä viikolla olen kirjoittanut kaksi biisiä. :)




Lentämisen iloa,
Sini







maanantai 8. elokuuta 2016

Uusia alkuja

Jokaiselle ihmiselle on annettu niin monta uutta alkua kuin päätämme käyttää.

Syksy on mulle aina ollut uudistumisen aikaa. Mä rakastan uusia alkuja. Rakastan tyhjiä vihkoja, leikattuja hiuksia, uusia tuttavuuksia, kukkien versoja, Uuden Vuoden päivää, aamuja. 

 Kun aloitin tämän blogin pari vuotta sitten olin siihen astisen elämäni tärkeimmässä taitekohdassa. Olin valmistunut ja päättänyt jättää työni yliopistolla ja väitöskirjahaaveet, koska tosiasiassa ne eivät koskaan olleet minun haaveitani. Olin päättänyt aloittaa alusta, tällä kertaa omilla ehdoilla ja luoda itselleni sellaisen elämän ja uran, josta olen aina haaveillut. Minulla oli selkeä ymmärrys siitä, että uuden uran rakentaminen hyvinvointialan yrittäjänä, muusikkona ja kirjoittajana tulee viemään aikaa ja vaatii minulta kärsivällisyyttä. Olin kuitenkin päättänyt aloittaa ja uusi alku maistui vapaudelta.

Sitten sain työtarjouksen. Tarjous oli liian hyvä, että siitä olisi voinut kieltäytyä. Otin työn vastaan ja omistauduin sille. Omistautumiseni kasvoi kasvamistaan, kunnes tajusin viime kevättalvena, että olin omistautunt niin paljon, että olin uhrannut lupaavasti orastaneet unelmani yrittäjyydestä ja muusikkoudesta matkan varrelle. Olin tarttunut työtarjoukseen sillä ajatuksella, että se loisi puitteet, joiden turvassa voisin toteuttaa luovia projektejani. Viimeisten kuukausien aikana olen joutunut huomaamaan, että olen käyttänyt luovan energiani lähinnä työhöni. 

Ongelma on, että minä pidän työstäni. Saan kuulla siinä ihmisten tarinoita elämästään ja saan ratkoa kiinnostavia ongelmia. Saan kirjoittaa ja kehittää visuaalisia taitojani. Minulla on ihanat työtoverit ja tulen taloudellisesti mukavasti toimeen. Saan matkustaa ja kohtaan jatkuvasti uusia haasteita, joista nautin. Pääsen esiintymään. Työn tekeminen on minulle tuttua, sen minä osaan. Se tuntuu turvalliselta. Muusikkous, kirjoittaminen ja yrittäjyys sen sijaan on vierasta ja pelottavaa.

Minä olen priorisoinut työn tekemisen luovien yritysteni edelle. Tietyn aikaa minun oli helppo perustella tämä valinta itselleni. Eipä ole enää. Mä olen turhautunut. Mulla on sellainen olo, että olen tuhlannut 28 vuotta elämästäni tekemällä liian turvallisia valintoja. Olen opiskellut ja tehnyt työtä. Ostanut kodin. En usko, että moni katsoisi elämääni ulkopuolelta ja toteaisi, että kylläpä tuo tyttö on heittänyt potentiaalinsa hukkaan. Tavallaan mä kuitenkin koen, että olen.  

Tänä kesänä mulla oli seitsemän - siis kokonaiset SEITSEMÄN viikkoa kesälomaa. Ennen näitä vapauden päiviäni hehkutin kaikille, että aion käyttää aikani kokopäiväisenä muusikkona olemiseen. Nyt sille vihdoin olisi aikaa. Vapauden päivät koittivat, mutta mä en alkanut kirjoittaa. Tai aloin, mutta vähän ja vaikeasti. Keksin remontoitavaa kotona, puuhasin puutarhassa ja näin ystäviä. Kävimme Kroatiassa lomalla ja luin kirjoja. Katsoin kolme tuotantokautta Gilmoren tyttöjä. Minä olin ansainnut lomaa. Ei aina voi olla luova ja ahkera. Kaipa mua pelotti. 

On vaikea aloittaa itselleen kaikkein tärkeimpiä asioita, jos pelkää liikaa. Mä pelkään, että en ole riittävän hyvä tekemään musiikkia ja kirjoittamaan. Mä pelkään, että istun pianon ääreen, enkä saa yhtä ainotta järkevää lausetta aikaiseksi. Mä pelkään, että me julkaistaan single, eikä kukaan halua kuunnella sitä. Mä pelkään, että mä olen heittänyt 28 vuotta hukkaan ja nyt on liian myöhäistä alkaa tekemään tätä täysillä.

Silti mä aion. Rohkeus on sitä, että menee ja tekee vaikka pelottaa. Mä en lopeta töitäni tai muuta Kreikan saaristoon kirjoittamaan rauhassa. En myy asuntoani ja heittäydy katumuusikoksi. Mutta mä alan tekemään musiikkia joka päivä. Mä alan kirjoittamaan joka päivä. Mä olen kyllästynyt olemaan pelkkä kuluttaja. Mä olen luova ja mä kirjoitan sen tässä nyt julkisesti tähän blogiini (vaikka en tiedä onko täällä ketään lukijoita), koska tiedän, että asian ääneen sanominen antaa potkua tekemiselle. Mä olen nyt paitsi itselleni myös teille velkaa sen, että toteutan luovuuttani. 

Nyt on hyvä hetki aloittaa. Aina on hyvä hetki uudelle alulle. Jokaiselle ihmiselle on annettu niin monta uutta alkua kuin päätämme käyttää.




keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Opetuksia luovuudesta. Osa 1: Mitä voisin tehdä, että pitäisin itse työstäni enemmän?

Olen vime aikoina uppoutunut pohtimaan luovuutta. Muusikkous on jatkuvaa luomista ja luominen minulle pääsääntöisesti tuskan, kiukun ja sietämättömän pelon saattelemaa toimintaa. Millään muulla elämän osa-alueella ei riittämättömyys ole tullut yhtä tutuksi kuin musiikkia tehdessä. Silti musiikki on minulle niin antoisaa, että aion jatkossakin kestää nämä epämiellyttävyydet. Musiikki ja kirjoittaminen ovat minulle tapoja tehdä todeksi itseäni. Laulaessani olen enemmän elossa kuin ikinä. Vaikka muuten kokisin oloni turtuneeksi, musiikki tavoittaa minut joka kerta.

Aika ajoin luova lähteeni hyytyy aivan täysin. Mitä pidempään kuiva kausi jatkuu, sitä suuremmaksi tyhjän nuottiviivaston kauhu minussa kasvaa. Alan miettiä, onko inspiraatio hylännyt minut täysin. Onko minulla enää mitään sanottavaa? Kannattaako tähän nyt enää ryhtyä, kun olen jo hukannut niin paljon aikaa? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on ei, inspiraatio ja luovuus eivät ole hylänneet minua. Minä olen hetkellisesti kenties hylännyt ne, mutta ne ottavat minut kyllä avosylin taas vastaan. Ja jälkimmäisiin kysymyksiin vastaus on yksiselitteinen kyllä.

Kun sitten viimein käyn kirjoittamaan, soittamaan tai laulamaan sisäinen kriitikkoni havahtuu. Se kyseenalaistaa jokaisen sanavalinnan, painotuksen ja nuotin. Onko tämä varmasti se, mitä muut haluavat kuulla? Pitääköhän ne nyt tästä valinnasta? Pitäisikö varmuuden vuoksi kuitenkin tehdä jotain muuta?

Humans of New York sivuston perustaja, valokuvaaja Brandon Stanton antoi minulle kaikkiin näihin kysymyksiin vastauksen eräässä taannoisessa haastattelussa. Häntotesi  lähtökohtansa olevan, ettei artistin tule koskaan pyrkiä taiteellaan vastaamaan muiden odotuksia. Artistin tulee kehittyäkseen kysyä itseltään, mitä voisin tehdä, että pitäisin itse työstäni enemmän. 

Todennäköistä on, että jos onnistun luomaan jotain, josta olen itse aivan fiiliksissä, tältä maapallolta löytyy muitakin ihmisiä, jotka jakavat innostukseni. Tai jos ei löydy, tiedänpä kuitenkin tehneeni luovuudellani sen, mitä varten tekemiseen alunperin tartuin. Olen tehnyt todeksi itseäni. Tämä, jos mikä oli ravisutteleva oivallus. Sen voimin kävinkin tänään taas pitkän tauon jälkeen kirjoittamaan uusia kappaleita.

Jätän teidät tällä kertaa tämän yhden ajatuksen pariin. Palataan myöhemmin muiden opetuksien kanssa, joihin olen törmännyt.



Luomisen iloa! <3

Pus,
Sini Hoo

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Rakkauskirje itsellesi

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään, enkä todellakaan lupaa, että tämä on mikään uuden kirjoitusputken alku, mutta haluan jakaa kanssanne ajatuksen joululomalle. Olen kipeänä yksin kotona joulun ja aikani kuluksi (kyllästyttyäni suklaan syöntiin ja itsesääliin) luin Facebookin perustajan Mark Zuckerbergin kirjeen tyttärelleen ja tulin ajatelleeksi: miksen minä kirjoittaisi itselleni rakkauskirjettä? Puhuisin itselleni kerrankin kauniisti kaikkien niiden kertojen vastapainoksi, kun olen soimannut ja haukkunut itseäni. Niinpä kirjoitin.

Ota sinäkin itsellesi tuokio ja kirjoita kirje. Kehu ja kiitä itseäsi. Anna ohjeita. Ennen kaikkea puhu kauniisti. Tunnustele, millainen olo sinulla on kirjeen kirjoittamisen jälkeen ja jos tahdot, jaa ajatuksesi kanssani alla kommenttiboksissa. Oma oloni on rauhallinen, lempeä ja rakastettu. Aika kiva tapa aloittaa joulun vietto.

 

Tässä minun kirjeeni minulle:

Rakas Sini,

Sinä olet elänyt tällä planeetalla aika lailla päivälleen 27 ja puoli vuotta. Siinä ajassa olet kokenut paljon riemua, innostusta, odotusta, onnistumista, pettymystä, ja menetystä. Ennen kaikkea näen sinut naisena, joka oppii koko ajan kaikesta mitä kohtaat. Sinulla on taito kohdata asioita, ihmisiä ja tilanteita ja haasteita uteliaisuudella. Näen sinut naisena, joka on ennen kaikkea kykenevä huikeaan joustavuuteen ja palautumiseen. Sinä taivut kuin nuori haavan oksa, monesti kaksin kerroin, mutta et katkea. Sinä haluat muille hyvää. Asetut heidän puolelleen ja pyrit tuomaan heistä parhaat mahdolliset ominaisuudet esiin. Näet hyvää ja kaunista aina ensin. Tuot naurua ja iloa tullessasi. Sinussa on keveyttä, mutta myös sellaista syvää ymmärrystä, joka resonoi pitkää elämän kokemusta ja viisautta.

Sinä rikastutat tätä maailmaa tuomalla itsesi ja ajatuksesi kuuluviin ja näkyviin vaikka sinua pelottaa. Pelkäät usein, ettei sinun pitäisi. Että tapasi olla on väärin.  Koet ulkopuolisuutta, uhmaa, ylpeyttä ja syvää häpeää yhtä aikaa. Pukemalla epävarmuutesi sanoiksi ja haavoittuvaisuutesi muiden kanssa riisut häpeäsi aseista. Sanon sen sinulle vielä uudestaan, koska haluan että todella kuulet tämän: sinä rikastutat tätä maailmaa tuomalla itsesi ja ajatuksesi kuuluviin. Sinä todella osaat rakastaa.

Tulevina vuosinasi toivon sinun oppivan anteeksiantoa. Tiedän, että inhoat sitä, kun sinua neuvotaan, mutta usko tämä, tuleehan tämä sentään itseltäsi. Sinä teet tänään ja teit jo eilen parhaasi. Anna itsellesi anteeksi se, jos parhaasi ei sinun standardeillasi ole tarpeeksi paras. Ja anna itsellesi anteeksi myös se, että teet aina parhaasi, vaikka hyvin tiedät perfektionismin olevan tunnollisten tyttöjen harjoittamaa pahanlaatuista syntiä. Anna itsellesi anteeksi että olet antanut pelon estää sinua aloittamasta monia asioita, joita olisit halunnut aloittaa. Aloita ne nyt. Anna itsesi jättää sellaiset asiat kesken, jotka eivät ruoki sieluasi ja mieltäsi. Anna jokaisen aamun aueta sinulle uutena, anna jokaisen hetken tehdä se sama päivän kuluessa ja taittuessa iltaan. Muista illalla kiittää maailmaa kaikesta siitä, mitä olet tänään saanut kokea ja kohdata.

Älä ompele itsellesi marttyyrin viittaa tai syyttele maailmaa uupuessasi. Älä ruoski itseäsi silloin epäonnistumisista. Sinä elät ja teet niin suurella intohimolla, että väistämättä joskus uuvut. Kiitä itseäsi silloin siitä, että huomaat oman uupumuksesi ja hyväksyt oman rajallisuutesi. Se ei tarkoita, ettetkö saisi olla supernainen. Saat sinä, mutta supernainenkin nukkuu ja latautuu joskus. Lepää hetki ja puhu itsellesi lempeästi. Ruoki itseäsi paitsi terveellisellä ravinnolla, myös taiteella, kokemuksilla ja kohtaamisilla. Liikuta itseäsi lenkkipoluilla, kuntosalilla ja taiteella, kokemuksilla ja kohtaamisilla. Jaa oppimasi. Tee se jo tänään. Jos jokin puhuttelee sinua, on suuri mahdollisuus, että se puhuttelee myös muita.

Rakkaudella ja ystävyydellä,

Minä itse

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Viilaten ja höyläten huippukuntoon

Mä valotan tänään vähän eilisaamuista kirjoitustani. Tosiaan, kuten mainitsin, aloin urautua terveystottumusteni kanssa rutiineihin, jotka eivät olleet aivan niin terveellisiä kuin toivoa voisi. Toisin sanoen, en tehnyt niinkuin opetan ja oli alkanut laiskottaa.

Muutosta suunnitellessani mulla on aina kaksi tärkeää kysymystä: MIKSI ja MITEN. Jos personal training hommia tehdään, niin ensimmäiseen kysymykseen täytyy asiakkaan vastata itse ja jälkimmäisessä autan minä. Toki motivaatiovalmennukseen erikoistuneena mä autan myös miksi-kysymysten kanssa painimisessa, mutta en voi valmiiksi pureskeltuna syöttää kenellekään syitä laihduttaa tai parantaa kestävyyskuntoa. Syiden täytyy olla itselle aidosti merkityksellisiä ja tärkeitä.


MIKSI?

Palatakseni omaan ryhtiliikkeeseeni... Miksi mä nyt haluan muutosta? Mihin olen nykyhetkessä tyytymätön, entä millainen olisi unelmatilanne? Miltä musta tuntuisi? Millaiseksi kokisin oloni fyysisesti? Entä henkisesti? Miltä musta tuntuisi herätä uuteen päivään? Millaisia asioita tekisin? 

Mä aloin tuntea oloni nuutuneeksi ja väsyneeksi. En ollut oikein oma itseni. Pää leijaili jossain irrallaan fyysisestä kehosta. Selkä oli kipeä, vatsa turvonnut ja silmäluomia painoi herätessä enemmän kuin tavallisesti. 

Keho ja mieli ovat tiukasti yhtä. Syksyn pimetessä haluan virkistää ajatteluani, tuntea oloni taas innostuneeksi ja voida paremmin, joten käännyn kehoni puoleen ja kysyn, mitä se tarvisee, jotta tämä olisi mahdollista. Lisäksi, kroppani on parin viime viikon aikana prakaillut ja olen sairastellut flunssaa ensimmäistä kertaa vuoteen. Sairastumisen myötä havahduin miettimään voisiko sille olla jotain syytä, joka liittyy paitsi kehooni myös mieleeni. Elämänmuutosten tuottaman stressin vaikutus on varmasti kiistämätön. Sen lisäksi olen viettänyt aikaa tilanteissa, joissa olen todellakin halunnut puhua suuni puhtaaksi, mutta en ole vaan pystynyt... En ole kai uskaltanut. On aika kuvaavaa, että tällaisten tilanteiden jälkeen sairastun kurkunpääntulehdukseen, joka vie ääneni kokonaan. 

Eilen aamulla alkoi tuntua, että nyt olisi aika tehdä asioille jotain. Niinpä muotoilin aika simppelin suunnitelman.





MITEN?

Mun personal training tyyliini ei kuulu mitkään ruoskan iskujen höystämät ryhtiliikkeet, joista on sitten parin viikon sinnittelyn jälkeen taas kiva repsahtaa entisiin tottumuksiin. Aloitan siis muutamasta hyvin yksinkertaisesta muutoksesta ja etenen asteittain. Aukikirjoitettuna suunnitelmani on suunnilleen seuraavanlainen:

1) Proteiinirikas aamupala. Ei aina puuroa. :D
2) SÄÄNNÖLLINEN ATERIARYTMI (tämä on ehkä ravintopuolella mulle tärkein, jos tämä toteutuu kaikki muukin toteutuu)
3) Hyvä nesteytys (vettä höystettynä hippusella raffinoimatonta merisuolaa ja luomusitruunan mehua) 
4) Riittävästi unta (vähintään 7 tuntia yössä)
5) Vähemmän telkkaria ja ruutuaikaa (blogia ei vissiin lasketa)
6) Enemmän omia treenejä (mutta vasta kun olen terve)
7) Rentoutumista ja ajanviettoa rakkaiden ihmisten kanssa



MISSÄ MENNÄÄN?

Eilen tunsin oloni pitkästä aikaa varsin aikaansaavaksi ja pirteäksi. Työt rullasivat keskeytyksettä pitkiä pätkiä, muistin syödä välipalaa (luomurahka, avocadon puolikas ja muutama viinirypäle) ja illallisella kokeilin uutta omasta hatusta repäistyä reseptiä ja tein ihanaa keittoa paprikoista, tomaatista, munakoisosta, sipulista, chilistä ja vuohenjuustosta. Illalla rentouduin lukemalla kirjaa ja katsomalla Naurun tasapainoa mieheni kanssa. Nyt kun tämä kurkunpääntulehdus vielä irrottaisi otteensa ja uskaltaisin alkaa treenailemaan, niin elämä olisi yhtä auvoa. 

Torstai on toivoa täynnä! 

-Sini


tiistai 7. lokakuuta 2014

Kulminoituu kaurapuuroon

Mä olen päästänyt itseni menemään. Olen ajatellut, että tänään voi ihan hyvin syödä pullaa ja tomaattijuustocalzonen Ikea-reissulla. Sehän on sitäpaitsi luomua, eli ihan hyvä valinta.

Ensin reissasin (rankkaa, vaatii namia), sitten sairastuin flunssaan (rankkaa, vaatii namia) ja eilen kävin revityttämässä viisauden hampaan (fobia, äärimmäisen rankkaa, vaatii jäätelöä ja calzonen ja kymmenen hapankorppua minilättalla). 

Tänään heräsin oikeana kuvatuksena. Poski turvoksissa ja silmäpussit leuan kieppeillä. Ensi ajatukseni oli, että nyt kyllä perskele ryhtiä nainen! Toinen ajatukseni oli, että mitä jos rikkoisin rutiinia ja tekisin itselleni hyvää. 

Jälkimmäinen ajatus kuulosti hyvältä. Tartuin sauvasekoittimeen ja käänsin itselleni aamusmoothien, johon tuli seuraavia aineksia:

- 1/2 banaani
- 150g mustaherukoita
- vajaa 1dl heraa
- vettä, vähäsen
- 1 tl macaa
- 1 rkl Cocovin marjaisa-mixiä (sis. raakakaakaota, noms)
- 1 tl viherjauhetta



Esillepano ei todellakaan ollut kuin kuvassa, mutta fiilis oli freesi. Smoothie aamulla on pieni askel muille hipsterterveyshörhöille, mutta suuri askel minulle. Hiilarikoukkuni ja muutoshaluttomuuteni nimittäin kulminoituu kaurapuuroon. Mun tekee joka siunatun aamu mieli kaurapuuroa niin paljon, etten oikein voi edes kuvitella syöväni mitään muuta herättyäni. Tänään syön ja maistuu kuulkaa ihan hyvältä. Vaikka toki olisin uskottavuuteni nimissä voinut lisätä vähän lehtikaalia joukkoon.

Olisiko tämä uuden alku? Jaksaisinkohan raportoida tänne, millainen fiilis mulla on, jos käyn tosissani nyt tekemään tätä hyvän mielen "ryhtiliikettä" ja yritän syödä ja liikkua itseni mukavaksi, energiseksi ja innostuneeksi? 

Kokeilen.

Pus,
Sini